Sairaana tulee joskus oltua, kuten nyt viikonloppuna. Mutta aikanaan se ohi menee. Tärkeintä olisi jaksaa vaan levätä ja olla ottamatta paineita mistään. Jostain kumman syystä kun sairastan, minun pitää valittaa kaikille sitä, ja oikein reagoida kaikkiin vaivoihin liikaakin kaikkeen epäolennaiseen keskittyen. Voi korvaparkoja, jotka sen kuulevat. En ole itselleni enkä muille helppo toipilas. Mutta kuinka sitä jaksaisi olla kohtelias kun on poissaoleva olo, levoton, lihaksia särkee. Jos sitä ei valita ulos, pää käy raskaaksi ja mieli.  Toisaalta en ole kokeillut kuitenkaan, mitä tapahtuisi jos ei valittaisi ja vaan kärsisi.
Lepäisi ja nukkuisi ja ottaisi troppia. Ehkä on kokeiltava sitäkin. Sen voin sanoa, että ihanasti on mies jaksanut käyttää koiria ulkona ja huolehtia ja hoivata minua. Näin se on molemminpuolista. Silloin kun hän on sairas, niin minä hoivaan häntä. Toivottavasti ehdin parantua, mikäli tämä on tarttuvaa, ettei vaan kävisi niin, että olemme yhtä aikaa sairaana. Näin on käynyt.

Jostain kumman syystä tunnen oloni yksinäiseksi, silloin kun olen sairaana. Tietoisuus siitä, että ei pääse minnekään eikä oikein ystävätkään voi tulla, etteivät sairastu itse. Nimittäin olen kerran ollut kerrostaloasunnossa, Oulussa opiskellessani, yksin 4 päivää. Kun aloin parantua, kummitätini toi minulle kanakeittoa. Sitä ennen en ollut pystynyt mitään syömään eikä ollut mitään syötävääkään juurikaan. Ja join vain paljon teetä. Ja söin sitä mitä löytyi. Eikä kukaan voinut tulla käymään ettei sairastuisi itse. Enkä ehkä ollut tohtinut sellaista keltään vaatia. Mutta onneksi nyt ei tarvitse olla yksin kotona kun on mies hoivaamassa ja kaksi koiraa pitämässä mieltä ylhäällä. Huonomminkin voisi olla. Ei sentään tarvitse joutua minnekään pitkään eristykseen. Toivottavasti ainakaan.

Mutta ystäväni, saa aina soittaa, kun tulen mieleenne. Se piristää.Minäkin mielelläni soitan.